Vietin vuosia elämästäni haluamatta ja toivomatta mitään. Aikaisemman elämän haaveet olivat kai kariutuneet kaikki, ja oli helppoa ajautua ajattelemaan, että kun ei toivo mitään, ei voi pettyä. Enkä pettynytkään.
Parisuhde avasi Pandoran lippaan. Uskalsin haluta, uskalsin toivoa, haaveillakin. Muutosta Kööpenhaminaan, omakotitalosta meren rannalla, punaisesta espressokoneesta, pitkistä sunnuntaiaamuista, nukahtamisesta toisen kainaloon, ehkä vähän naimisiin menemisestäkin (haaveista kamalin!), vanhenemisesta toisen kanssa, keinutuolista kuistilla, kissasta kehräämässä sylissä.
Ullakollani ei ole enää tilaa – minne minä nyt nämä kaikki pakkaan?
