Kun itkettää tarpeeksi, kun on tarpeeksi yksinäinen ja surullinen, alkaa mieli punoa pelastuskeinoja. Olisiko sittenkin toivoa? Entä jos voisimme yhä olla olemassa toisillemme ystävinä, koskettaa, olla lähellä, puhua, mutta ilman seurustelusuhteessa olemista?
Ja kuinka se muka olisi erilaista, missä menisivät rajat?
Mitä sitten, kun toinen löytäisi jonkun uuden, rakastuisi?
Kuinka rikki siinä voisi itsensä saada?
