Viime tapaninpäivänä palasimme yhteen. Maaliskuussa muutimme taas saman katon alle.
Tasan vuosi siitä, kun hän jätti minut, päätimme erota. Tällä kertaa yhteisestä päätöksestä.
Minusta on tullut yksi niistä naisista, niistä ihmisistä, jotka eivät ymmärrä luovuttaa ajoissa. Olen maksanut tästä suhteesta kalliisti: menettänyt uneni, terveyteni, ihmissuhteeni. Ja miksi? Sitä kysyin itseltäni viime kesänä kaikkina niinä kertoina, kun etsin itselleni asuntoa uskaltamatta kuitenkaan ottaa yhtään niistä vastaan. (Jotkin menetykset kirvelevät vieläkin.)
Nyt istun taas omalla sohvallani, yksi omassa kodissani – ei, asunnossa, koti tämä ei ole. Erilleen muuttamisesta on viikko ja seinät kaikuvat vähintään yhtä kovaa kuin mieli. Kaiken kurjuudenkin jälkeen kaipaan miestä vierelleni istumaan, ihmistä jakamaan elämääni, olemaan saman katon alla. Eropäätöksen jälkeen kaikki muuttui kuin taikaiskusta paremmaksi; siksi ihmisuhteeksi, jonka takia olin jaksanut toivoa vuosikaudet ja synkimmätkin yöt. Mutta silloin oli jo myöhäistä.
Vuodessa on muuttunut moni asia. En enää haaveile paluusta yhteen, sillä nyt ymmärrän, että emme voi koskaan olla onnellisia yhdessä. En ole voinut hyvin moneen vuoteen, ja olen itselleni sen velkaa, että edes vähän jaksaisin rakastaa myös sitä naista, joka peilistä katsoo väsynein ja itkuisin silmin.
Kunpa vain tämä yksinäisyys lakkaisi joskus ahdistamasta.
