En oikein tiedä missä olen. Tiedän, että olemme läheisiä, puhumme paljon, jaamme, huolehdimme toisistamme edelleen. Seksi on mahtavaa. Ja sinä käyt treffeillä, etsit sitä ihmistä, joka tuntuisi sinusta joltakin.

Minusta se ei tunnu oikealta. En voi sanoa, että se tuntuisi väärältä, mutta jokin siinä hirttää kiinni.

Miksi ette sitten ole yhdessä, kysyttiin. Siksi, etten riitä sinulle, sanoin, siksi, että haluaisin olla jollekin ihan kaikki, tälläisena kun olen, siksi kun olen, ei siitä huolimatta.

Olen nähnyt unia, joissa sinulla on joku uusi. Ne satuttavat aina, joka kerta. Tähän mennessä kukaan ei ole tuntunut miltään, kerroit. Kun nyt sitten viime yönä näin unta, jossa halusit palata yhteen – tarkoittaako se sitä, että olet tänään löytänyt sen mitä etsit?

Voisi nukkua öisin – niin, jos voisi.

Voi jäädä uupumuksen takia sairaslomalle.

Tasan vuosi siitä, kun hän jätti minut, päätimme erota. Tällä kertaa yhteisestä päätöksestä.

Minusta on tullut yksi niistä naisista, niistä ihmisistä, jotka eivät ymmärrä luovuttaa ajoissa. Olen maksanut tästä suhteesta kalliisti: menettänyt uneni, terveyteni, ihmissuhteeni. Ja miksi? Sitä kysyin itseltäni viime kesänä kaikkina niinä kertoina, kun etsin itselleni asuntoa uskaltamatta kuitenkaan ottaa yhtään niistä vastaan. (Jotkin menetykset kirvelevät vieläkin.)

Nyt istun taas omalla sohvallani, yksi omassa kodissani – ei, asunnossa, koti tämä ei ole. Erilleen muuttamisesta on viikko ja seinät kaikuvat vähintään yhtä kovaa kuin mieli. Kaiken kurjuudenkin jälkeen kaipaan miestä vierelleni istumaan, ihmistä jakamaan elämääni, olemaan saman katon alla. Eropäätöksen jälkeen kaikki muuttui kuin taikaiskusta paremmaksi; siksi ihmisuhteeksi, jonka takia olin jaksanut toivoa vuosikaudet ja synkimmätkin yöt. Mutta silloin oli jo myöhäistä.

Vuodessa on muuttunut moni asia. En enää haaveile paluusta yhteen, sillä nyt ymmärrän, että emme voi koskaan olla onnellisia yhdessä. En ole voinut hyvin moneen vuoteen, ja olen itselleni sen velkaa, että edes vähän jaksaisin rakastaa myös sitä naista, joka peilistä katsoo väsynein ja itkuisin silmin.

Kunpa vain tämä yksinäisyys lakkaisi joskus ahdistamasta.

Samaan aikaan kun nautin, tuntuu kummallisen tyhjältä. Puolitosissani toivon, että jostain tulisi joku ihmeellinen ihminen, joka pelastaisi, jota kohtaan tunteita olisi tarpeeksi. Ei tämän päälle voi rakentaa. Haluan elämääni kokonaisen ihmisen, en vain sängynlämmittäjää, jolle kelpaa vartalo, ei mieli.

Ja kuinka se muka olisi erilaista, missä menisivät rajat?

Mitä sitten, kun toinen löytäisi jonkun uuden, rakastuisi?

Kuinka rikki siinä voisi itsensä saada?

En nyt ihan ymmärrä tätä. Me olemme eronneet, hän jätti minut. Mitä hittoa tämä tarkoittaa?

Parisuhde avasi Pandoran lippaan. Uskalsin haluta, uskalsin toivoa, haaveillakin. Muutosta Kööpenhaminaan, omakotitalosta meren rannalla, punaisesta espressokoneesta, pitkistä sunnuntaiaamuista, nukahtamisesta toisen kainaloon, ehkä vähän naimisiin menemisestäkin (haaveista kamalin!), vanhenemisesta toisen kanssa, keinutuolista kuistilla, kissasta kehräämässä sylissä.

Ullakollani ei ole enää tilaa – minne minä nyt nämä kaikki pakkaan?

Verkon sosiaalinen puoli ei auta, olemme ehtineet kietoutua yhteen myös lukemattomisssa sosiaalisen median palveluissa. En tohdi irtisanoa tuttavuutta, mutta toivon, että hän jatkaa harvoin päivittävää linjaansa. Toivon, ettei koskaan tarvitse lukea Facebookista hänen muuttunutta siviilisäätyään, sillä senkin aika koittaa joskus. Alan ymmärtää, että emme enää palaa yhteen, vaikka ruumiissani ei ole solua, joka ei sitä toivoisi, kaikesta huolimatta. Niin hullu on ihminen.

Muistelen, että erossa on viisi vaihetta, ainakin. Yksi niistä on viha. Odotan sitä tällä hetkellä enemmän kuin mitään. Odotan, että se peittäisi tämän pohjattoman surun alleen.

Siksi oli yllätys, kun hyvä ystäväni pyysi minua lapsensa kummiksi joitakin vuosia sitten. Rohkea suomalainen, ajattelin. Ja koska ainakin minun kirjoissani kummiksi suostuminen on kunnia-asia, en kieltäytynyt (vaikka sittemmin olen kyllä niin tehnyt).

Olisi varmaankin pitänyt vaihtaa ystävän kanssa sananen siitä, mitä hän arveli kummin tehtävien pitävän sisällään. Minä arvelin puolen ikää kestäneen ystävyyden perusteella hänen tietävän, kuinka lapsiin suhtaudun ja mitä minulta on realistista odottaa. Että en tulisi olemaan se jokapäiväinen, ihqu kummitäti, vaan ehkä vähän etäisempi, kiireisempi, lapsiin hiukan varauksella suhtautuva aikuinen, joka ei lapsille leperrä. Kenellekään. Kenenkään. Mutta joka sitten toisinaan voisi olla se vänkä täti, jonka kanssa harrastetaan asioita, joita äidin kanssa ei voi.

Taisi se olla naiivia minultakin.

Mutta naiivia oli sekin, jos joku luuli, että kummitäteys tekisi minusta äidillisen tai lapsirakkaan. Että alkaisin suhtautua lapsiin jotenkin eri tavalla kuin aikaisemmin. Siihen en veny, enkä tiedä haluaisinkokaan. Vaikka ystävä on rakas, ei se automaattisesti tarkoita, että hänen lapsensakin olisi, tai että viihtyisin juuri siksi lapsen seurassa yhtään sen paremmin kuin muidenkaan lasten.

Ja sitä viihtymistä ei lisää se, että minua nyt yritetään syyllistää, kun en olekaan se unelmien alati läsnäoleva kummitäti. Jos minulta sellaista odotettiin, olisi suu pitänyt avata jo kauan sitten.